Näeraho esittelee mm. intialaisissa tekstien sisältämää mielenfilosofiaa ja tekee huomioita siitä, miten ne poikkeavat aika yllättävilläkin tavoilla länsimaisesta keskustelusta. Hän kirjoittaa myös sairaalapotilaitten kuolemanrajakokemuksista sekä pyrkii hakemaan oikeutusta emergentismille, eli teorialle, jonka mukaan aineeton mieli emergoituu aineesta. Kirjan lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta muistaakseni kirjassa oli nämä kolme osaa. Joka tapauksessa päätavoitteena tuntui olevan avata ajattelua, jossa mieli voidaan ymmärtää aineesta irralliseksi olioksi. Kirjasta jäi minulle kuitenkin jotenkin hajanainen olo. Enemmänkin tunnusteleva teos, jossa ei esitetty mitään hiottua argumenttia.
Erityisesti jäin ihmettelemään, miksi Näreaho otti esille ainoastaan kuolemanrajakokemukset todistusvoimaisina ilmiöinä mielen ja ruumiin eriytyneestä suhteesta verrattuna Jälleensyntyminen teokseen. Tarkoittaako tämä, että Näreaho ei pidä enää aikaisemmassa kirjassaan esittelemiään tapauskertomuksia yhtä vakuuttavina kuin kuolemanrajakokemuksia? Eikö niillä ole samanlaista tieteellistä painoarvoa? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä Näreaho ajattelee tällä hetkellä.
Kirja on vaikeaselkoisempi kuin Jälleensyntyminen. Esimerkiksi vaikeita filosofisia käsitteitä vilisi mukana, eikä niistä aina saanut otetta. Itseäni auttoi, että olen opiskellut mielenfilosofiaa yliopistolla, mutta silti välillä oli vaikeuksia olla varma ymmärsinkö mitä Näreaho haluaa sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti